Mummo on aina ollut omasta mielestään ulkokoira ja hänen pitäisi saada elää ulkona kesät ja talvet, yötä myöten. Ruokakuppi vaan puskan juureen kaveriksi ja ah elämää.

Jo monta vuotta sitä on saanut pannasta taluttaa sisälle ja välillä takapuolesta työntää ovesta sisään, vapaaehtoisesti se ei mene. Niin ja pannasta siksi, ettei Mummo ole hihnaa käyttänyt sitten lapsuusvuosien, siinä ei hänen sovi kulkea, ei saisi itse edes päättää mihin kuljetaan ja mitä vauhtia, kamalaa. Joskus kun en ole hennonnut raahata perässäni maihin heittäytyvää koiraa, niin olen jättänyt sen pihalle ja hakenut sisältä jonkin herkkupalan houkuttimeksi. :-D

Eilen seurasin ikkunasta huvittuneena kun iskä yritti suostutella Mummukkaa sisälle; Mummo seisoi kuusen juurella korvat pystyssä kuuntelemassa kun iskä noin viiden metrin päässä huuteli että eiköhän mennä sisälle jo. Mummo ei ottanut askeltakaan, kuunteli vaan tarkkaavaisena että mitähän se siellä huutelee (kuulo ei ole enää parhaimmillaan), mutta aina kun iskä lähti kävelemään Mummoa kohti, niin johan lähti vanha köntys laukkaan häntä heiluen. :-D Kyllähän sen kiinni saisi jos viitsisi itse ottaa pari juoksuaskelta, Mummon laukkaaminen on kuin hidastetusta filmistä. Vartin verran Mummo välillä tökötti paikoillaan ja välillä juoksi haukkuen ympäri pihaa karkuun. Kun lähdin Laran kanssa ulos, Mummo tietenkin liittyi heti meidän porukkaan kun huomasin että lähdetään auton suuntaan --> oltiin selvästi lähdössä koiranäyttelyyn tai Ylämaalle pihahommiin ja juoksemaan pallon perässä. Pettymys oli silminnähtävä kun Mummukka joutuikin lähtemään tylsästi sisälle iskän kanssa. Tosin eiköhän pettymys hälvennyt samantien kun ruokakuppi kolahti lattiaan. ;-)

On se kumma miten paljon Mummo nauttii ulkona olosta. Se ei halua sen kummemmin kävellä mihinkään, kunhan vaan saa olla pihalla. Seiso siinä sitten räntäsateessa ja kovassa tuulessa Mummon seurana kun tämä hi-taas-ti kävelee ja haistelee muiden jälkiä ja välillä (lue: kolmen metrin välein) heittäytyy maahan pyörimään ja haukahtelemaan ja lopulta jää pyörimisen jälkeen kylelleen makaamaan ja katsoo korvakarvat pystyssä hämmästyneen näköisenä että mitäs siinä seisot. Ja tätä jatkuisi varmasti tunteja jos Mummo saisi itse päättää, ja lopuksi vielä saisi ottaa nokoset puskan juurella. Mutta eihän kerrostalon pihalle voi tuota yksin jättää nukkumaan (vaikka niinkin on käynyt kun äippä sen kerran unohti pihalle yli puoleksi tunniksi nukkumaan). ;-)

Ei tästä kirjoittamisesta tule enää mitään kun Otto-poika jatkuvasti nipistelee ja pärskii räkiään miun päälle, ei taas saa yhtään huomiota kun oon vaan koneella ja sehän harmittaa. Otto on koko aamun (oli yökylässä) riehunut taas ihan päättömästi, tuli taas huomattua että Oton ollessa täällä pitää muistaa ottaa arkkupöydältä ja kirjahyllyn alatasoilta kaikki särkyvä pois, se kun heiluu tuon häntänsä kanssa kaikki kumoon. Äsken meni miun uunituore krysanteemi pitkin lattioita kun Osmo heitti sitä Larden isolla nallella.. Ja kaiken lisäksi Oton leikit on niin rajuja että saa ihan tosissaan varoa ettei kaikki paikat hajoa; se heittelee luita ympäriinsä (pelottaa telkkari ja ikkunat), iskee tassulla välillä päin näköä ja tarttuu hampailla käsivarteen omasta mielestä varmaan hellästi, mutta miusta joskus liian kovin. Eli sisällä ei tuon kanssa oikein viitsisi riehua kun menee niin nopeasti ihan yli koko touhu, pihalla ei tarvitse pelätä mitä se hajottaa.

Nyt se raukka makaa tuossa miun jaloissa piippaamassa kun kukaan ei koskaan huomaa eikä kukaan leiki. Ei tarvitsisi sanoa kuin yksi (mikä tahansa) sana ääneen ni jo se pomppaisi häntä villisti pyörien nipistelemään ja hörisemään. Ihan huippujätkä, ei voi muuta sanoa. :-D